torstai 11. syyskuuta 2008

Aina sattuu kun tapahtuu



Tämä tapahtui muutama vuosi sitten Tallinnassa
:

Koska laivan lähtöön oli vielä muutama tunti aikaa, päätimme käydä syömässä jossain Tallinan monista ruokapaikoista. Vanhankaupungin ruokalat olivat budjettimme ulkopuolella, eihän niissä hienoissa kuitenkaan saa kuin pramean lautasen, jossa kaksi parsaa ristissä ja ripaus tomusokeria reunassa. Aikuisen nälkä ei semmoiset lähde minnekään, rasvaista ja suolaista sen olla pitää.

Sopiva pizzeria löytyi läheltä rautatieasemaa ja lähes tyhjä parkkipaikkakin oli ihan vieressä. Auton ovet visusti lukkoon, etteivät varkaat pääse anastamaan tuliaisia ja kaikki vähänkin arvokas penkin alle piiloon uteliailta katseilta. Lämmin syyspäivä antoi vielä riisua päällystakinkin pois ja sekin sopivasti peitti takapenkillä olevia kasseja.

Pizza oli maukasta ja edullista ja maha killillään lyllersimmekin sitten puolen tunnin päästä takaisin autolle. Autolle saavuttua ihastelin kuinka siistin näköinen automme oli sisältä, vaikka koko viikonloppu oli kurvailtu ja shoppailtu veljeskansan parissa.

Sitten tajuntaan iski miljoonan voltin voimalla – onhan se auto siisti sisältä, kun se tyhjä. Pikaisesti ovenkahvaan kiinni ja aukihan se ovi oli. Ja kaikki muutkin ovet takapaksia myöden. Poissa olivat ostokset ja takit, passitkin olivat takin taskussa, kaljalaatikot ja tuliaisnamut. Kelvannut oli myöskin vanha putkikassi, kamerat ja navigaattorit.

Heti kun vapina oli tauonnut, soitettiin poliisille, joka lupasikin laittaa partion paikalle. Sitten soittamaan laivayhtiöön, konsulaattiin ja koto-Suomeen. Laivakin jo lähti satamasta ilman meitä surumielisesti torvellaan töräyttäen, rikostutkijoita ei vaan kuulunut. Otsasuonet jo alkoivat uhkaavasti pullistella ja puhelimesta akku loppua ja autolaturin olivat hunsvotit vieneet.

Viimein paikallinen mustamaija kurvasi parkkipaikan toisella puolella, mutta mitä kummaa, ei aikonutkaan tulla meitä auttamaan. Onneksi liikkuivat sen verran hiljakseen, että juoksemalla sai auton kiinni ja sitten alkoi selitys ja molotus. Nuoret poliisipojat yrittivät naama punaisina selittää, että ei kuulu heidän piiriinsä, piirin raja kulkee juuri parkkipaikan puolivälissä. Ja kurvasivat pois. Jo alkoi rauhallistakin matkaajaa keittämään.

Hyppäsimme autoon ja ajoimme suorinta tietä pääpoliisiasemalle tekemään ilmoitusta törkeästä ryöstöstä ja poliisin välinpitämättömyydestä. Tulkki suoritti kuulusteluja ja rikospaikkatutkijat kuvasivat auton lukkoja. Nuoret poliisipojatkin parkkipaikalta kurvasivat onnettomuudekseen aseman pihalle ja tehtyämme selvää toveri majuri poliisikomentajarouvalle iltapäivän tapahtumista, saivat pojat viron- ja venäjänkielisen läksytyksen. Korvat punaisina pojat luikkivat poliisiaseman suojiin.

Kuulustelupöytäkirja luvattiin toimittaa Suomeen, kunhan se olisi ensin kulkenut Viron poliisibyrokratian läpi. Seuraavana oli vuorossa konsulaatti josta saimmekin kamalilla pikakamerakuvilla varustetut pikapassit puolessa tunnissa. Onneksi konnilta oli luiskahtanut auton rekisteriote etupenkin alle, ilman sitä olisi auto jäänyt sillä kertaa Viroon. Saimme illan viimeisen autopaikan puoliltaöin lähtevään rahtilaivaan ja aamulla olimme silmät ristissä Helsingissä josta vielä oli parin tunnin ajo kotiin ja suoraan töihin.

Monien kyselyjen ja pyyntöjen jälkeen saimme sitten vihdoin virallisen kuulustelupöytäkirjan ja kadonneiden tavaroiden luettelon Tallinnasta ja pääsimme anomaan vakuutusyhtiöltä jonkinmoista korvausta. Vuoden päästä tapahtumasta tuli Tallinnan poliisiprefektuurilta virallinen ilmoitus siitä, että jutun tutkinta on lopetettu tuloksettomana, liekö asian eteen mitään tehtykään.

Sen jälkeen olemmekin Tallinnassa käydessämme tarkkaan katselleet vastaantulijoiden takkeja, omat kyllä tunnistamme jos vastaan tulevat. Ja jos tulevat, voitte uskoa, ettei niiden takkien sisällä ole silloin mukava olla…

1 kommentti:

Marjattah kirjoitti...

No huhhuh! Teitä ei mikään lannista! Rohkeus ja sisu vain vahvistuu. Ja tarinan aihetta kertyy.